Seurapuhe Vaasan herättäjäjuhlilla sateenkaariseuroissa 6.7.2024

Hyvä seurapenkissä istuva lähimmäinen. Sinä, joka olet Jumalalle rakas juuri omanlaisenasi yksilönä. Siis teistä ja meistä jokainen. Sinä, minä ja vieressämme istuva tuttu tai tuntematon. Me olemme Jumalalle rakkaita, Hänen luomiaan.

Ajattelin puhua näissä sateenkaariseuroissa teemalla ”samat kädet lyö ja silittää”. Sillä sitä kirkko tekee, ja sitä me jokainenkin toisinaan teemme. Tämä on tuttua körteille. Tiedämme olevamme syntisiä. Aina emme osaa tehdä oikein ja hyvin, vaan me epäonnistumme, kompuroimme. Toisinaan me satutamme ja vihaammekin, vaikka Jeesuksen esimerkki on rakastaa.

Ensin hieman taustaa. Tuo lause: ”samat kädet lyö ja silittää”, painui mieleeni vuosituhannen vaihteessa. Olin silloin Herättäjä-Yhdistyksen nuorten alueyhteyshenkilönä toimittamassa körttinuorten ”Nuori Yty” -lehteä noin kymmenen muun nuoren kanssa. ”Samat kädet lyö ja silittää” oli meidän 15-18-vuotiaiden lehdentekijöiden itse valitsema teema toimittamallemme numerolle. Teemavalinta kuvasti varmaankin herännyttä tiedostavuutta ja nuoruuden maailmantuskaa, mutta myös uskallusta ja halua käsitellä vaikeitakin asioita yhdessä muiden kanssa. Koen lauseen kertovan paitsi ihmisen raadollisuudesta, niin myös kirkon dilemmasta.

Viime vuosikymmenet kirkko toden totta on haastanut yhdenvertaisuuden tärkeäksi kokevien ihmisten kärsivällisyyttä. Jeesuksen viesti oli syrjittyjen ja vähemmistöjen puolustaminen ja niin sen tulisi olla kirkonkin viesti. Silti kirkossamme on sallittu yhä viime vuosina naisten pappeutta vastustavien tahojen entistä pontevampi toiminta. Ja silti kirkkomme, valitettavasti viime keväänä erityisesti Lapuan hiippakunta, on torjunut seksuaalivähemmistöjen oikeuksia kieltämällä kirkkotilojen ovien avaamisen samansukupuolisten parien vihkimisille, aika tuoreesti Jyväskylässä. Tämä on surullista ja häpeällistä. Olen siitä pahoillani. Olen pahoillani paitsi lähimmäisenä, niin etenkin tämän Lapuan hiippakunnan seurakuntalaisena ja myös Jyväskylän seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtajana.

Kun hallinto on toimissaan liian hidas, on erityisen tärkeää puolustaa arjen teoissa kaikkien olemassaoloa ja oikeutta rakkauteen. Sitä voidaan toteuttaa vaikka seurapenkin tasolta lähtevänä. Eiköhän me se osata.

—

Piispainkokouksen viime keväänä antama esitys kirkolliskokoukselle kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen mallista on pyrkimys saada seksuaalivähemmistöt kirkossa tasavertaisempaan asemaan. Esitystä on kritisoitu edelleenkin syrjinnän mahdollistamisesta, mutta esityksen toteutuessa kaikkialla Suomessa samansukupuolisilla pareilla olisi oikeus tulla papin vihkimänä vihityksi kirkkotiloissa, haluamassaan seurakunnassa.

Tulin helmikuussa valituksi kirkolliskokousedustajaksi ja niinpä olin toukokuisella kirkolliskokousviikolla mukana käymässä ja kuulemassa lähetekeskustelua piispojen esityksestä. Paikalla oli myös kirkon vaikuttajanuoria NAVI-verkostosta. Kannanottona keskusteluun nuoret teippasivat kirkolliskokoussalin oveen ex temporena tekemänsä lapun, jossa luki ’turvaton tila’. Vaikka keskustelu oli enimmäkseen asiallista, niin osa puheenvuoroista aiheutti nuorille kyyneliä. Samoin minulle. Meidän seksuaalivähemmistöjen kirkossa kohtaama puhe on paikoin todella julmaa. Vielä rajumpaa siitä tekee se, että julmatkin asiat puhutaan mukamas Raamatun suulla, ja toisinaan väitetään, että ne puhutaan rakkaudella.

—

Siispä kirkko – jonka tulee olla lähimmäisenrakkauden kirkko ja joka tekeekin paljon hyvää – kohtelee samanaikaisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjivästi. Lyö ja silittää. Silittää tarjotessaan paljon rakkaudellista ja hyvää. Tarjotessaan diakoniaa, sanoman rakastavasta Jumalasta, laupeuden tekoja, yhteyttä, armoa ja tarjotessaan myös nämä herättäjäjuhlat Herättäjä-Yhdistyksen, seurakuntien ja satojen talkoolaisten kautta. Toivottavasti täällä teillä kaikilla on mahdollisimman turvallinen tila.

—

Kirkolliskokouksen paikoin erikoisessakin avioliittokeskustelussa puhuttiin myös rukousmummoista ja rukouspapoista. Osa kirkolliskokousedustajista maalaili, että rukousmummot jättävät kirkon, kun kirkko hyväksyy homojen vihkimisen. Rukousmummojen puolustukseksi todettiin myös, että on paljon niitäkin rukousmummoja ja -pappoja, jotka rukoilevat palavasti sen puolesta, että kirkossamme jokainen saisi olla totta.

Kiitos siitä, että teitä lienee mukana myös näissä seuroissa. Kiitos teidän entisten nuorten ja nykyisten nuorten läsnäolosta. Mummot ja papat – ja tätä termiä tarkoitan käyttää tässä yleisterminä, viittaamatta siihen onko teillä lapsia tai lapsenlapsia ja viittamatta oikeastaan sukupuoleenkaan – ­kiitos sukupolvien yhteydestä; kiitos siitä, että täällä vanhat tukevat nuoria ja nuoret vanhoja, ja nämä sateenkaariseurat ovat meille kaikille yhteiset.

—

Kirkko lyö ja silittää, koska se on ihmisten kirkko. Me olemme kirkko, ja me ihmiset olemme paitsi rakastavia, myös raadollisia. Toiseen vuosituhannen vaihteen Nuori Yty -lehden numeroon me silloiset teinit valitsimme teemaksi lähimmäisen vastuun. Lähimmäisyys on tärkeimpiä asioita, mitä meillä ihmisillä on, ja mitä voimme toisillemme tarjota. Kun näemme, että toista ihmistä lyödään, oli se sitten sanoin tai teoin, meidän vastuumme on puuttua siihen. Ei hyväksytä syrjintää, ei hyväksytä hengellistä tai mitään muutakaan väkivaltaa. Ollaan lähimmäisiä toisillemme, sillä meistä jokainen on Jumalan kuva. Meistä jokainen on Jumalalle rakas.

Liisa Kuparinen