(Siirretty Keskisuomalaisen lopettaneelta Stoori-blogialustalta. Julkaistu alkujaan Stoorissa 4.2.2016.)

Ei tuosta emännän bloginpitämisestä mitään tule… päiväkausia kirjoittamatta mitään! Nyt täytyy talon isännän tarttua toimeen. Minä poika se kerron teille millaista on huolehtia tällaisen raavaan uroon lihaksistosta, nivelistä, ja mitä ne siellä kehoni tärkeimmän osan, vatsan, ympärillä olevat jutut ovatkaan.

Kaikenlaisen syötävän lisäksi sain joululahjaksi myös jotain paperinmakuista purtavaa. Mamit kertoivat, että se on tarkoitettu nautittavaksi ulkoisesti hieronnan, venyttelyn ja vesijuoksun muodossa. Paperissa luki ”lahjakortti” ja se oli hankittu kuulemma hyväntekeväisyysjärjestö AlmaHelpin huutokaupasta ja siitä maksetuilla rahoilla autettaisiin koiria ja kissoja Romaniassa. Entisenä kodittomana espanjalaiskoirana tämä kavereiden (ja kissojen) auttaminen kelpasi minulle, vaikkei paperin maku yltänytkään siankorvien tasolle.

Olinhan minä jo useamman kerran viime syksynä käynyt tuossa lihashuoltopaikassa, mutta tämä kerta se onkin spesiaali, kun tästä minä kirjoitan blogiin! Ihmiset muuten kutsuu sitä mitä tuolla tehdään fysioterapiaksi, joten käytän minäkin sitten sitä sanaa.

Kuulemma ensimmäinen vaihe fysioterapiaan menemisessä on ulkona: täytyy jättää hajuviestit muille mupeille lumihankeen. Jostain syystä kuulemma jäinen vesi on parempi paikka tähän kuin sisätilojen vesijuoksuvesi. Eläytykääpä muuten vähän: ei ole kivaa hommaa tuo tarpeiden teko pakkasessa varsinkaan, kun kameran linssi tuijottaa näin läheltä!

Sitten hirmuisella hulinalla sisään: moimoimoimoi kaikki! (Ihmiset kuulemma kuulevat tuon ihan eri tavalla: ”hauhau-räyh-hauhau-räyh-hau!” ja väittävät minun olevan ystävällisyydessäni liian kovaääninen.) Yritän selvittää minkä huoneen ovesta saan mennä sisään ja lopulta tärppää. Kuulumisten vaihtamisen jälkeen minulle levitetään oletettavasti punainen matto (en tosin erota värejä kovin hyvin) ja koipieni liikkuvuutta tutkitaan.

Lopultakin… ”Sitten Carlos altaaseen!” Tämän minä osaan!

Nyt ovatkin vaihtoehdot vähissä. Seinä on kuonon edessä, seinät ovat sivuilla ja seinä laitetaan hännän taakse – ja lattia alkaa liikkua! Tassua toisen eteen siis!

Pakko myöntää, että välillä hengästyttää ja tulee janokin. Onneksi siihen pulmaan on apu lähellä…

Muutaman kävelypyrähdyksen ja niiden väleissä pidettyjen hengähdystaukojen jälkeen pääsen kuivausvaiheeseen. Tai näkökulmastahan se riippuu: minä kastelen ihmiset turkkiani ravistelemalla ja ihmiset kuivaavat minut.

Minä kuiva, muut märkiä – voidaan siirtyä eteenpäin! Nyt kun lihakset ovat vetreinä, on helppo juttu hypätä hoitopöydälle. Pöytätasolla on sopivasti pyyhkeitä ja kaikki keskittyvät yhä vain minuun, joten rentoutuminen on helppoa. Vähän hassulta tosin tuntuu tuon sähkövempeleen liikuttelu selässäni. Kuulemma laserhoidosta on kyse. Kuulemma se auttaa selkäkipuihini. Seliseli, silitelkää mieluummin.

Rentoutuminen keskeytyy, kun äippä keksii, että nythän on hyvä sauma tutkia hampaitani ja puhdistaa silmistäni rähmiä… Voi rähmä, tästä ei oltu sovittu!

Äippä, eiköhän me olla valmiita nyt? Joo, lähdetään kotiin!