Julkaistu Kotimaa24-verkkopalvelussa 29.5.2015
Osallistuin Kirkkopäiville Kouvolassa. Heti Kirkkotorille – järjestöjen ja yhteistyötahojen esittelypöytien luo – saapuessani törmäsin teemaan, josta nyt kirjoitan. ”Haluaisitko osallistua vaimosi kanssa avioliittoleirille?” kysyttiin edessäni kulkeneelta mieheltä. Jatkoin eteenpäin ja näin tasa-arvoisen avioliittolain kumoamiseen pyrkivän Aito avioliitto -hankkeen pöydän. Ahdisti. Heräsi tunne, että tämä paikka ei ole seksuaalivähemmistöille.
Kuka kelpaa kristityksi?
Minulle kirkossa luovuttamattominta ovat lähimmäisenrakkaus ja armo. Ihminen kelpaa sellaisenaan. Vaatimuksia ei ole syytä esittää kuin korkeintaan itselleen. Luulisi, että juuri kirkossa tämä muistettaisiin parhaiten. Sen sijaan kirkko onkin taho, joka rakastamisen sijasta lyö.
Miten tähän on ajauduttu? Aiemmin homon oli pakko olla näkymätön. Pikku hiljaa jotkut piispat, papit ja muut kristityt ovat sanoneet ääneen, että homot ovat paitsi totta, myös hyväksyttyjä. On osoitettu hyväksyntää, puolustettu paikkaa kirkon penkissä. Seksuaalivähemmistöt ovat uskaltaneet tulla näkyviksi. Tähän rohkeuteen ja luottamukseen on vastattu lyömällä, henkisesti ja hengellisesti. Se on hirvittävää.
Homoille on kerrottu, että teidän tulee eheytyä sairaudestanne. Halunne solmia avioliitto halventaa meidän heteroiden avioliittoja. Näkymisenne viettelee homoiksi niitäkin, jotka eivät sitä muuten olisi. Kaikki teissä on syntiä. Vanhempanne ovat epäonnistuneet kasvatuksessanne, kun teistä on tullut tuollaisia. Lapsennekin te kasvatatte kieroon. Jos teille avataan ovi, seuraavaksi tulevat sisään moniavioisuus, pedofilia ja eläimiinsekaantuminen.
Olisiko puhumattomuus parempi?
Kirkossa on yritetty keskustella rakentavasti, kuten sivistyneessä yhteisössä kuuluu. Kirkkopäivillä ohjelmaan oli otettu mukaan ”Vihkiikö kirkko?” –paneelikeskustelu, ja panelisteilta oli etukäteen pyydetty toisia kunnioittavaa keskusteluotetta. Panelisteissa oli piispa ja pappeja. Yksi kuului seksuaalivähemmistöön. Yksi vastusti homosuhteita perustaen näkemyksensä luomiskertomuksen pohjalta tulkittuun käsitykseen kahdesta selkeästi erilaisesta, toisiaan täydentävästä sukupuolesta. Avauspuheenvuorot olivat melko asiallisia, tosin oli niissä kivuliastakin kuunneltavaa. Viimeistään kun yleisö päästettiin ääneen, alkoivat jälleen ylilyönnit. Paneelin aikana ja sen jälkeen moni vuodatti kyyneleitä.
Olen uskonut avoimen keskustelun voimaan. Enää en ole varma. Kun kirkon piirissä keskustellaan seksuaalivähemmistöistä, on lopputulos useammin tuhoava kuin rakentava.
Keskustelussa todettiin, että aihetta tullaan puimaan vielä vuosikymmenet. Varmasti näin. Näissä keskusteluissa satutetaan vielä lukemattomia ihmisiä. Mitä jos palattaisiin tilanteeseen, jossa keskustelua seksuaalivähemmistöistä ei käydä? Keskityttäisiin vaihteeksi kirkon ydinsanomaan: lähimmäisenrakkauteen ja armoon.
Ihmisarvon kannalta on ehdotonta, että ihminen hyväksytään sellaisena kuin hän on. Kun kirkossa näin ei tehdä, ymmärrän hyvin, että asianosaiset päätyvät kirkosta eroamiseen, ja että saman ratkaisun tekevät solidaarisuussyistä monet muut. Onko meillä varaa tähän?
Annetaan rakkauden rakentaa
Entä jos kirkko ei muodostaisi omaa kantaa vuonna 2017 voimaan astuvaan tasa-arvoiseen avioliittolakiin? Tämä kysymys nousi keskustelussa esiin yhtenä vaihtoehtona. Jossain vaiheessa joku pappi vain vihkisi avioliittoon samaa sukupuolta olevan parin. Asiasta kohkattaisiin aikansa, siitä kanneltaisiin tuomiokapituleihin. Lopulta todettaisiin, että kyllähän meidän nykyinen kirkkolakimme tämän mahdollistaa. Tämä on mahdollinen tie, ja kelpaisi minulle.
Rakkaus lisää ihmisten hyvinvointia ja maailman hyvää. Kun ihmiset solmivat liittoja ja sitoutuvat toisiinsa, tulee Jumalan rakkaus näkyväksi maailmassa. Annetaan sille mahdollisuus.
Liisa Kuparinen
Kirkkovaltuutettu, Jyväskylä
