Monthly Archives: helmikuu 2016

Lähimmäisyys ja ystävällisyys rakentavat

Julkaistu Kotimaa24-verkkopalvelussa 8.2.2016


Dalai Laman kerrotaan sanoneen: ”Minun uskontoni on hyvin yksinkertainen. Uskontoni on ystävällisyys.” Ei kuulosta hullummalta uskonnon pohjaksi. Ystävällisyys on sisällöllisesti sukua lähimmäisenrakkaudelle, mikä on tärkeää meilläkin.

Lähimmäisiä lähellä ja kaukana

Muutamia vuosia sitten ollessani mukana kirkon nuorisotyössä tein artikkelia kirkon nuorten lehteen nykyisin jo edesmenneestä kirjailija, uskonnon lehtori Katri Taanilasta. Katri Taanila kertoi kysyneensä erään kerran luokaltaan: ”Kumpaa on helpompi rakastaa, lähellä vai kaukana olevaa lähimmäistä?” Syntyneen hiljaisuuden rikkoi lopulta poika sanoillaan: ”Kaukana olevaa tietysti.” Taanila kysyi syytä vastaukselle, johon poika selitti: ”No silloin ei tarvitse niin välittää.”

Katri Taanila muistutti, että meidän tulee rakastaa myös kauimmaista lähimmäistä. Turvapaikanhakijat, lähetystyö, arjessa kohdatut täysin vieraatkin ihmiset – kaikkien näidenkin tulee olla lähimmäisenrakkautemme ja ystävällisyytemme kohteina.

Ystävällisyyttä ja yhteistyötä

Meidän tulee pyrkiä olemaan ystävällisiä myös kirkon piirissä ja myös niille, joiden kanssa olemme uskonasioista tai oppikysymyksistä eri linjoilla. Ystävällisyys lienee avain myös sujuvaan yhteistyöhön ja vain sujuvalla yhteistyöllä voimme rakentaa kirkosta entistä parempaa.

Ehkä vähimmäisvaatimuksena tässä ystävällisyyden ja lähimmäisyyden tavoittelussa voisi pitää Kultaista sääntöä, Jeesuksen opetusta Vuorisaarnassa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Tässä on haastetta erityisesti silloin, kun meille itsellemme ei olla ystävällisiä. Silti ja silloinkin tulisi pyrkiä tähän: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.” (Matt. 7:1) Toisaalta: Ei tuomita, koska toisen yläpuolelle asettuminen ei ole oikein ja meidän ihmisten ymmärrys on ylipäätään vajavainen. Jätetään tuomitsemiset Jumalalle ja muistetaan me ihmiset se, mikä on varmimmin oikein: toinen toisemme kunnioittaminen ja lähimmäisenä toimiminen.

Ystävällisyys poikii ja rakentaa

Työtä tässä ystävällisyyden opettelussa meillä vielä on. Pari viikkoa sitten tuli tv:stä ohjelma ”8 myyttiä työstä”, johon oli haastateltu Yhdysvaltojen entistä Suomen suurlähettilästä Bruce Oreckia. Oreck sanoi ”Suomessa asiakaspalvelu on silloin hyvää, kun ravintolassa tarjoilija ei ole asiakkaalle vihainen.” Vaikka lause on sanottu pilke silmäkulmassa, kertoo se silti paljon. Meillä suomalaisilla on parannettavaa sekä työssä että vapaalla.

Ystävällisyys ei maksa mitään, mutta antaa paremman mielen itselle ja toiselle. Ystävällisyys jatkaa matkaansa moninkertaistuen ja jakautuen matkalla. Mitäpä jos kirkonkin piirissä toimiessamme yrittäisimme päivittäin pysähtyä hetkeksi miettimään, kuinka voisimme tänään olla ystävällisiä, lähimmäisiä sekä läheisille että kaukaisille lähimmäisille? Ystävällisyyden, lähimmäisyyden ja toinen toisemme kunnioittamisen kautta saamme parhaiten rakennettua myös kirkkoa.

Liisa Kuparinen
kirkkovaltuutettu
kirkolliskokousvaaliehdokas
Muutoksen tuuli -ehdokaslista
Jyväskylä

Facebooktwittermail

Koirapoika fysioterapiassa

(Siirretty Keskisuomalaisen lopettaneelta Stoori-blogialustalta. Julkaistu alkujaan Stoorissa 4.2.2016.)

Ei tuosta emännän bloginpitämisestä mitään tule… päiväkausia kirjoittamatta mitään! Nyt täytyy talon isännän tarttua toimeen. Minä poika se kerron teille millaista on huolehtia tällaisen raavaan uroon lihaksistosta, nivelistä, ja mitä ne siellä kehoni tärkeimmän osan, vatsan, ympärillä olevat jutut ovatkaan.

Kaikenlaisen syötävän lisäksi sain joululahjaksi myös jotain paperinmakuista purtavaa. Mamit kertoivat, että se on tarkoitettu nautittavaksi ulkoisesti hieronnan, venyttelyn ja vesijuoksun muodossa. Paperissa luki “lahjakortti” ja se oli hankittu kuulemma hyväntekeväisyysjärjestö AlmaHelpin huutokaupasta ja siitä maksetuilla rahoilla autettaisiin koiria ja kissoja Romaniassa. Entisenä kodittomana espanjalaiskoirana tämä kavereiden (ja kissojen) auttaminen kelpasi minulle, vaikkei paperin maku yltänytkään siankorvien tasolle.

Olinhan minä jo useamman kerran viime syksynä käynyt tuossa lihashuoltopaikassa, mutta tämä kerta se onkin spesiaali, kun tästä minä kirjoitan blogiin! Ihmiset muuten kutsuu sitä mitä tuolla tehdään fysioterapiaksi, joten käytän minäkin sitten sitä sanaa.

Kuulemma ensimmäinen vaihe fysioterapiaan menemisessä on ulkona: täytyy jättää hajuviestit muille mupeille lumihankeen. Jostain syystä kuulemma jäinen vesi on parempi paikka tähän kuin sisätilojen vesijuoksuvesi. Eläytykääpä muuten vähän: ei ole kivaa hommaa tuo tarpeiden teko pakkasessa varsinkaan, kun kameran linssi tuijottaa näin läheltä!

Sitten hirmuisella hulinalla sisään: moimoimoimoi kaikki! (Ihmiset kuulemma kuulevat tuon ihan eri tavalla: “hauhau-räyh-hauhau-räyh-hau!” ja väittävät minun olevan ystävällisyydessäni liian kovaääninen.) Yritän selvittää minkä huoneen ovesta saan mennä sisään ja lopulta tärppää. Kuulumisten vaihtamisen jälkeen minulle levitetään oletettavasti punainen matto (en tosin erota värejä kovin hyvin) ja koipieni liikkuvuutta tutkitaan.

Lopultakin… “Sitten Carlos altaaseen!” Tämän minä osaan!

Nyt ovatkin vaihtoehdot vähissä. Seinä on kuonon edessä, seinät ovat sivuilla ja seinä laitetaan hännän taakse – ja lattia alkaa liikkua! Tassua toisen eteen siis!

Pakko myöntää, että välillä hengästyttää ja tulee janokin. Onneksi siihen pulmaan on apu lähellä…

Muutaman kävelypyrähdyksen ja niiden väleissä pidettyjen hengähdystaukojen jälkeen pääsen kuivausvaiheeseen. Tai näkökulmastahan se riippuu: minä kastelen ihmiset turkkiani ravistelemalla ja ihmiset kuivaavat minut.

Minä kuiva, muut märkiä – voidaan siirtyä eteenpäin! Nyt kun lihakset ovat vetreinä, on helppo juttu hypätä hoitopöydälle. Pöytätasolla on sopivasti pyyhkeitä ja kaikki keskittyvät yhä vain minuun, joten rentoutuminen on helppoa. Vähän hassulta tosin tuntuu tuon sähkövempeleen liikuttelu selässäni. Kuulemma laserhoidosta on kyse. Kuulemma se auttaa selkäkipuihini. Seliseli, silitelkää mieluummin.

Rentoutuminen keskeytyy, kun äippä keksii, että nythän on hyvä sauma tutkia hampaitani ja puhdistaa silmistäni rähmiä… Voi rähmä, tästä ei oltu sovittu!

Äippä, eiköhän me olla valmiita nyt? Joo, lähdetään kotiin!

Facebooktwittermail